The post Tiemaksuihin oppia Japanista ja muualta appeared first on Lilja Tamminen.
]]>Asian taustan lyhyt tiivistelmä
Vuonna 2011 Jyrki Kataisen (kok.) hallituksessa valmisteltiin liikenneministeri Merja Kyllösen (vas.) alaisuudessa tiemaksujärjestelmää perustuen autojen pakolliseen GPS-satelliittipaikantimien käyttöön. Paikantimet olisivat olleet GPS-radiovastaanottimia, joilla lisäksi olisi jatkuva mobiiliverkkoyhteys, samaan tapaan kuin älypuhelimet. Laitteet olisivat lähettäneet auton sijaintitietoa vuorokauden ympäri todennäköisesti yksityisen yrityksen tietokantaan, joka olisi liikenneministeriön palveluntoimittaja. Ehdotus herätti vahvaa vastarintaa paitsi maksujen vuoksi myös yksityisyys- ja tietosuojariskien takia. Todennäköisesti ministeriö oli jonkun hallitusta lähellä olevan tietotekniikkayrityksen pauloissa. Hanke kaatui.
- Ruotsissa paikanninjärjestelmän käyttöönottoa selvitettiin mutta hankkeesta luovuttiin suurten kustannusten vuoksi.
- Saksassa paikannusta kokeiltiin rekkojen kanssa ja se maksoi 700 miljoonaa euroa, ja laajentamisesta luovuttiin.
Vuonna 2019 Antti Rinteen (sdp) hallituksen aikana silloinen liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin (sdp) aloitti uudestaan tiemaksuvalmistelun. Vuonna 2020 Sanna Marinin astuttua pääministeriksi, hanketta jatkoi liikenneministeri Timo Harakka. Hanke on nyt etenemässä iteratiiviseen suunnitteluun, jossa selvitetään hankkeen kaksi keskeistä osaa:
- 1. Mikä on hyvä hinnoittelumalli?
- 2. Miten järjestelmä on järkevä toteuttaa teknisesti?
Ensimmäiseen kohtaan toivon, että ministeriö hyödyntää taloustieteilijöitä. Keskityn tässä artikkelissa kohtaan 2.
Vaikken osaa arvioida mitä ministeriö päätyy ehdottamaan tekniseksi toteutukseksi, oletan ettei vuoden 2011 hässäkästä ole viisastuttu tarpeeksi, ja että ministeriössä yritetään edelleen keksiä pyörää uudestaan kuten 2011. Siksi nostan maailmalta esiin elementtejä varsin hyvin toimivista ja pitkään käytetyistä tiemaksujärjestelmistä, jossa vältetään verotukseen liittymättömät tietosuojaongelmat eikä autoilijaa kuormiteta monopolihintaisten laitteiden pakko-ostattamisella.
Langattomia tiemaksukeräysjärjestelmiä maailmalla
Japanissa moottoritieverkostosta on kerätty tiemaksuja jo vuodesta 1972. Tänä päivänä sen tyypillisin käyttötapa on ETC (Electronic toll collection), joka otettiin käyttöön vuonna 2001. Italia otti vuonna 1989 sen ensimmäisenä käyttöön koko maassa telepass-tuotteen muodossa, joskin Norja aloitti Bergenissä ETC-hankkeen jo 1986. Yhdysvaltojen joissain osavaltioissa se otettiin käyttöön alkaen 1987 nimellä E-ZPass.
ETC on nykyään varsin yksinkertainen ja jatkuvasti kehittyvä järjestelmä, jolla on automatisoitu perinteisten tietulliporttien maksunperintätyötä. Siinä autoon kiinnitetään RFID-siru (kuten arkisissa maksukorteissamme), josta lähtee radiosignaali portille, joka tarkistaa onko signaali oikeamuotoinen, ja siten avaa portin auton edestä, auton tarvitsematta pysähtyä missään vaiheessa. Käytännössä se on kuin käyttäisi Visan lähimaksua 100 km/h tuntivauhdissa.
Signaalin avulla järjestelmä tunnistaa auton rekisteritietokannasta ja siten järjestelmä kirjaa ylös autolle maksutapahtuman, joka jollain aikavälillä sitten laskutetaan yhteislaskulla omistajalta. Jotkut hienostuneemmat laitteet antavat helposti vaihtaa auton haltijaa sirukorttia vaihtamalla esimerkiksi autonvuokrausyritysten tarpeisiin.
ETC-siru voi olla joko aktiivinen (auton tai pariston virtaa käyttävä) tai passiivinen (tietulliportin radiosignaalista lähetysvirtansa saava). Koska kaikilta ei voi edellyttää ETC-laitteen käyttöä eikä ihmisiä voi jättää jumiin moottoritielle, nämä poikkeustilanteet voidaan käsitellä kahdella tapaa:
- Kortti- ja käteismaksuportti
- ”Sakkokamera” joka ottaa autosta rekisterinumeroineen kuvan, jonka avulla tiemaksu voidaan kohdistaa myöhemmin oikein rekisterikilven mukaan
Kuvan mukaisten kaistaporttien rakentaminen tietenkin maksaa, ja niiden olemassaolo on tyypillisesti seurausta siitä, että tiemaksuja on kerätty näissä maissa aiemmin kassapalveluina. Koska Suomessa tällaisia tiemaksuportteja ei ole, meidän ei myöskään tarvitse ajatella tiemaksujen toteutusta porttien automatisointina, vaan voimme tarkastella asiaa puhtaalta pöydältä.
Herää tietenkin kysymys siitä, miksi yllä mainittua poikkeusvaihtoehtoa nro. 2 ei käytetä maksujärjestelmän normaalinakin toteutustapana. Historiallisesti syy tähän on ollut se, että kamerakuvien automaattinen tietojenkäsittely ulkokäyttöön sopivissa laitteeissa on ollut hidasta ja epävarmaa, ja kamerat ja niiden prosessorit kalliita. Tämä on viimeisten vuosien aikana muuttunut, ja varsin nopeita ja edullisia tiekamerajärjestelmiä ilmestyy yhä enemmän markkinoille. Uudet laitteet pystyvät ottamaan laadukkaita kuvia jopa 250 km/t vauhtia ajavista ajoneuvoista, lukemaan kuvista itse rekisterinumerot sekä kuvaamaan nopeaa sarjaa, mikä on ruuhkaisilla moottoriteillä tärkeää. Kuitenkin valmiita avaimet käteen -henkisiä kameratiemaksujärjestelmä jotka voi ostaa toimittajilta ns. hyllytavarana saataneen odottaa vielä pari vuotta, joskin niitä näkee liikennemessuilla markkinoitavan. Tämänlainen järjestelmä on käytössä ainakin jo Uudessa-Seelannissa.
Ratkaisu tähän päivään
Jos tänään pitäisi Suomen tiemaksujärjestelmän tekninen toteutus päättää ja hankinta tehdä heti, paras vaihtoehto olisi todennäköisesti seuraava yksinkertaistettu ja edullinen kombinaatio:
- Autoihin passiivinen RFID-siru, esimerkiksi tarran sisällä, joka saisi lähetysvirtansa tien yläpuolella olevilta lukijalaitteilta n .3 metrin päästä. Kustannus autoilijalle 0-5 euroa.
- Tiemaksuvyöhykkeiden sisään- ja ulosajokohtiin rakennettavat kevyet metallikehikot (tiekylttien tapaan), joissa olisi jokaisen kaistan yläpuolella RFID-etälukija ja yksinkertainen liikkeentunnistin. Toteutuskustannus per maksukeräyspiste olisi luokkaa 10 000 – 20 000 euroa jos paikalla on jo tiekylttikehikko, ja ilman kehikkoa joitain kymmeniä tuhansia siihen päälle. Tämä keskittäisi maksunkeräyspisteet niille alueille, joissa maksujen keräys olisi kannattavaa suuren liikennemäärän vuoksi ja siten ne hinnoittelisivat ruuhkat.
- Poikkeustilanteita palvelisi ”sakkokamera”, jota käytetään jos RFID:tä ei onnistuttu lukemaan mutta liikkeentunnistin havaitsi ajoneuvon. Todennäköisesti yksi älykäs kamera riittäisi kattamaan 3 tai jopa 4 kaistaa, eli oleellisesti kaikkien Suomen moottoriteiden leveyden, kunhan kamerajärjestelmä saisi tiedon kuvattavasta kaistasta liikkeentunnistimelta silloin kun RFID-luenta epäonnistui.
Tällaisella teknisellä paketilla olisi seuraavat hyödyt:
- Tekninen toteutus perustuu jo vakiintuneessa käytössä olevaan ja saatavilla olevaan teknologiaan, joten se voidaan kilpailuttaa suorahankinnan sijaan
- Valtion tai kunnan ei tarvitse rakentaa raskaita tietulliportteja
- Koska tietulliportteja ei tarvitse rakentaa, rakennustyömaa ei myöskään häiritse liikennettä
- Koska ei ole tietulliportteja, ajoneuvojen ei tarvitse pysähtyä tiemaksujen toteuttamiseksi
- Kameran ansiosta tietullien keräämiseen ei tarvita ihmistyövoimaa edes silloin, kun RFID-siru ei toimi tai se puuttuu
- Koska ei ole ajon estäviä puomeja, tiemaksuaseman toimintahäiriö ei pysäyttäisi liikennettä tai aiheuttaisi ruuhkaa
- Koska passiivinen RFID-tekniikka on erittäin toimintavarmaa, edullista ja yksinkertaista, autoihin riittäisi tuulilasiin tai kattoon kiinnitettävä sirullinen tiemaksutarra eikä autoilijoiden tarvitsisi hankkia kalliita laitteita autoon
- Koska autoon ei tarvitse asentaa seurantalaitteita, ei tarvita monimutkaista ajoneuvojen liikkeisiin perustuvaa kymmenien tai satojen miljoonien eurojen veronmääräystietojärjestelmää eikä synny tämänlaisen henkilötietorekisterin aiheuttamaa tietosuojaongelmaa
Ainoa keskeinen puute tässä järjestelmässä olisi muualle kuin Suomeen rekisteröityjen ajoneuvojen maksujen kerääminen, erityisesti Schengen-alueen sisällä, jossa ei ole rajatarkastuksia joiden yhteydessä maksut voisi kerätä ennen maasta poistumista. Tämä sama ongelma tietenkin koskisi myös kaikkia muita järjestelmiä (kuten GPS-järjestelmää) paitsi portteihin ja ajon estoon perustuvia järjestelmiä.
Näiltä ulkomaisilta ajoneuvoilta tiemaksun kerääminen edellyttäisi joko ajoneuvojen etsintäkuulutusta liikennepoliisiille tai kassapalveluporttien rakentamista satamien ja rajanylityspisteiden yhteyteen siruttomia autoja varten. Tämä ei olisi ylitsepääsemätön kustannus, koska näitä paikkoja on Suomessa verrattain vähän ja samalla voisi kerätä vaikkapa pysäköintivirhemaksuja ulkomaisten ajoneuvojen kuljettajilta, jotka nykyään jäävät paljolti keräämättä.
The post Tiemaksuihin oppia Japanista ja muualta appeared first on Lilja Tamminen.
]]>
